15. toukokuuta 2017

Haluaisin osata kirjottaa tähän jotain hienon korutonta ja suoraa. Haluaisin kertoa mitä mä oikeasti ajattelen, tunnen, käyn läpi, elän. Mutta en mä voi enkä osaa. 

Siksi mä nyt vaan laitan tähän nämä kolme kuvaa. Ne näyttää siltä miltä mä oikeasti näytän. Kaikessa yksinkertaisuudessaan musta tuntuu että mä olen näissä kuvissa. Sillä tavalla muutenkin kuin kuvana. Näissä kuvissa on musta jotain syvempää, jotain olemusta ja sielua. Sitä mitä mä olen juuri nyt. 




14. toukokuuta 2017

Kaikki kirjottaa tänään äitienpäivästä. Musta tuntuu etten osaa kirjottaa, etten osaa sanottaa asioita joita ehkä haluaisin enkä oikeastaan edes voi niitä tähän kirjoittaa. Mutta sen verran mä voin kertoa että mulla on mun maailman ihanin äiti. Ja meillä oli ihana viikonloppu yhdessä. 


Eilen me vietiin äiti syömään ja elokuviin, käytiin pitkä kirppiskierros vailla minkäänlaista kiirettä. Oli ihanaa olla yhdessä. Tuntui ihan siltä että aika hävisi ja oli vaan kevättä, onnellisuutta ja rakkautta. Perinteitä ei myöskään voitu rikkoa, ja äiti sai kortit ja aamupalan sänkyyn. 


Tuntuu että pienet hetket on kovin tärkeitä, pienistä hetkistä tulee suuria kun mittasuhteet elämässä muuttuu. Se on haikeaa, surullista ja kipeää, mutta toisaalta mittaamattoman arvokasta. 

6. toukokuuta 2017

Usein keväisin mulle tulee sellainen olo että haluaisin istuttaa kasveja, haluan vihreyttä ympärilleni, haluan nähdä kun maailma herää eloon, myös omassa kodissani. Jo viime keväänä innostuin ostamaan joitakin kasveja, ja innostuin kun sain jopa joitakin niistä pidettyä hengissä. Vielä lisää innostuin, kun ne kasvit lähti huimaan kasvuun mun aurinkoisilla ikkunalaudoilla. 


Tänä vuonna tää mun viherinnostus on mennyt ehkä vielä ihan uudelle asteelle. Yksi syyllinen tähän on Facebookin Huonekasvit-ryhmä, jossa näkee hirveästi hienoja kasvikuvia ja kuulee vielä hienompia kasvitarinoita. Sieltä saa ohjeita minkä tahansa kasvin kasvattamiseen, vinkkejä ja tunnistusapua tulee jo muutaman minuutin päästä kysymisestä. 


Niimpä mun huonekasvimäärä on lisääntynyt aika paljon nyt kevään aikana. Mulla on puhelimessa lista kasveista joita seuraavaksi haluaisin. Niihin sisältyy tällä hetkellä esimerkiksi menninkäisenlehti, kirjojuoru ja hernevillakko. Olisin varmaan täyttänyt kotini kasveilla johonkin sademetsäpisteeseen saakka jo aikoja sitten, jos mulla ei olisi tuota kanssa-asukkia vähän hillitsemässä tätä mun villitystä. Ehkä ihan hyvä että on. Onneksi se kuitenkin sietää tätä mun innostusta myös. 


Sen lisäksi, että oon ostanut valmiita kasveja kaupasta, niin oon myös varsinkin nyt kevään tullen innostunut kylvämään siemeniä. Tällä hetkellä mulla kasvaa tomaattia, basilikaa ja hernettä. Ainiin, ja on mulla myös (vielä toistaiseksi mitään elonmerkkejä osoittamaton) avokadon siemen mullassa, samoin paprikansiemeniä, ja tuossa ylläolevassa kuvassa vasemmalla näkyvä vihreä heinikko on meidän pääsiäisruoho jonka kylvin popcorninsiemenistä. 


Mä jotenkin nautin siitä että mun ympärillä on vihreää, onhan se ollut mun lempivärikin iän kaiken. Sen lisäksi musta on palkitsevaa ajatella, että saan pidettyä jonkun hengissä. Vaikka kasvit ei ole ehkä samalla tavalla eläviä kuin ihmiset tai eläimet, niin mä kuitenkin näen, että ne on eläviä, ne liikkuu ja kasvaa ja on elossa. Ne tekee mulle jotenkin kauhean rauhallisen ja turvallisen olon. Jokainen kasvi myös tuntuu omanlaiseltaan, en nyt tiedä voiko sanoa persoonalta, mutta kuitenkin. Esimerkiksi tuo ylläoleva rönsylilja. Se on mulle vielä vähän vieraampi, koska se muutti meille kirpputorilta kolmellakymmenellä sentillä vähän aikaa sitten. Sain kuitenkin siinä eläneet banaanikärpäset(?) kaikkoamaan kun käytin sitä suihkussa, vaihdoin uuteen ruukkuun ja multaan ja viritettiin kärpäsansa sen viereen. Niin siitä tuli meidän. 


Tuo mehiruusuke kuvaa jotenkin mua kauheasti, tai siis se on ihan mun näköinen kasvi. Se on niin kerroksittainen. Mun mielestä se myös näyttää niin upealta, erikoiselta, kauniilta ja se on niin hauskan värinenkin. Etsin juuri tuollaista mutten koskaan törmännyt sellaiseen, ja sitten se tulikin vastaan. Olin ja olen siitä niin onnellinen. Monen muun mun kasvin kohdalla on ihan samoin. Tuntuu jotenkin niin palkitsevalta ja onnelliselta kun on se lista niistä toivekasveista eikä osta ihan mitä sattuu vaikka vastaan tulisikin ihan kivoja muita kasveja. Sitten kun saa juuri sen minkä haluaa, niin tuntuu vaan niin kivalta, tuntuu että voisi vaan hyppiä kun on niin iloinen. Mä tosin saatan hypähdellä ilonaiheista muutenkin, mutta silti. Kasvit aiheuttaa mulle ilonpuuskia enemmän kun ehkä vois kuvitella. Tämä mehiruusuke on mun mielestä niin hieno että nyt se on mun blogin bannerissakin. 


Syksyllä ostin Helsingistä kansainvälisiltä markkinoilta pari viikunaa; limoviikunan ja varjoviikunan. Ne molemmat on pieniä vielä, ja ne suuttui kamalasti muutosta ja pudotti kaikki lehtensä. Nyt ne on hiljalleen alkaneet kasvattamaan niitä takaisin, ja olen kauhean onnellinen myös siitä että olen onnistunut elvyttämään jonkun kasvin. Nämä tosin ei ilmeisesti kovin helposti kuolekaan, mutta silti, ne näytti jo niin raasuilta eikä niiden ulkonäössä taida kamalasti kehumista olla nytkään. Silti ne tekee uusia lehtiä, ja jokainen uusi lehti on myös ilonaihe. 


Mulla on aina ollut se käsitys että mä en vaan saa kasveja pidettyä hengissä. Nuorena jo tapoin kerran kaktuksen kun unohdin että se oli olemassa ja löysin sen mun tavaroiden alta. Joskus varmaan pari vuotta sitten hankin nämä onnenbambut eli ruokotraakkipuun oksat. Niiden kasvua on tosi palkitsevaa seurata, koska etenkin aluksi ne kasvoi kamalan nopeasti ja ne oli tosi helppo pitää hengissä. Ne taitaa olla tällä hetkellä mun vanhin kasvi. 


Tällä postauksella ei ollut muuta pointtia kuin se että kasvit on ihania ja mä olen juuri nyt niistä, lisääntyneestä valon määrästä ja keväästä tosi iloinen!

Tänään kävin myös ostamassa parvekkeelle murattia, koska meidän kodin toinen ei-ihan-niin-kasveihin-hullahtanut-kuin-minä -osapuoli toivoi että parvekkeella olisi niitä. Tein niiden istutuksesta videon, vähän höpsö kun olen.