30. syyskuuta 2017

Syksy on ihana, ja tuntuu että se on vasta ihan kunnolla alkanut. Nyt vasta on löytynyt kauniita lehtikasoja ja syksyvaloa. Toivottavasti syksyn tuntu toisi mullekin energiaa, se on nimittäin ollut vähän hukassa viime aikoina. 


En oo tainnut pitkään aikaan kirjoittaa siitä mitä mulle kuuluu. Se varmaan johtuu siitä, että ei mulle oikein kuulu mitään mistä osaisin kirjoittaa. Syyskuu on ollut tosi vaikea, onneksi tänään on sen viimeinen päivä. Se on vähän harmi, koska syyskuu on mun lempikuukausi vuodessa. Tänä vuonna olen kuitenkin ollut tosi väsynyt. Alla on kuva jossa näytän tosi paljon sosionomilta (mutta ehkä se on ihan hyvä, kun sellainenhan musta pitäisi tulla). 


Syyskuussa oon miettinyt aika monenlaisia asioita. Oon käpertynyt kuoreeni, ollut hiljaa, itkenyt salaa ja paljon, väsynyt ja yrittänyt siirtää ikäviä asioita pois mielestä. Se ei ole ollut hyvä juttu, sellainen sulkeutuminen. Se on tehnyt vaan kaikesta vaikeaa. 


Musta on pitkään tuntunut että mä vaan hymyilen ja olen normaali ja iloinen, jaksan, vaikka oikeesti en jaksaisi enää yhtään. Vaikka oikeesti ei hymyilyttäisi. Ja sitten on semmoisia ristiriitaisia hetkiä kun mua hymyilyttääkin, mutta samalla haluaisin itkeä vaan ja tuntuu että se hymy voisi kuolla mistä tahansa pienestä vastoinkäymisestä. 


Mutta mulla onneksi on vierelläni maailman ihanin tyyppi, ja se tekee elämästä paljon parempaa. Ei helppoa, mutta yksinkertaisesti parempaa. No joskus ehkä vähän helpompaakin. 


Tuntuu oudolta, että tavallaan mä olen oppinut olemaan itseni kanssa paljon enemmän. Mä tykkään ajatella itseäni. Että tältä mä näytän, tällaiset vaatteet mulla on, hei katos kun mulla on silmälasit, mä oon 25-vuotias, mä opiskelen tätä ja teen tuota työtä ja meillä on tällainen koti ja tällainen mä olen. Silti mä välillä, tai oikeestaan melkein aina tällä hetkellä, käyn läpi sellaista suurta myllerrystä joka liittyy nimenomaan muhun. Siksi kai kaikki onkin vähän hankalampaa nyt. 


Mä rakennan jotain uutta. Tai ehkä mä rakennan jotain sellaista jonka aikaisemmin olen joutunut tuhoamaan, mutta jota mä tartten, joka kasautuu itsestään. Haluan edesauttaa sen kasautumista. Siinä on paljon tekemistä, ja siksi mä olen niin väsynyt välillä. Toisaalta myös superinnoissani. Mun elämä on vähän kuin vuoristorataa tai isossa keinussa keinumista just nyt. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti